Minä ja Ahdistus
Ahdistus istuu rinnan päällä.
Se on istunut siinä jo jonkin aikaa.
En edes muista, milloin se siihen istui.
Mutta aikaa siitä on.
Se tekee hengittämisen hankalaksi.
Se hiertää kauluksessa
ja saa kielen kankeaksi suussa.
Se ei tee oikeastaan mitään.
Muuttaa silti kaiken.
Se istuu ja nakertaa keksiä,
jonka päällä lukee "elämän ilo".
Se aloittaa parhaista paloista.
Olen yrittänyt saada sen kiinni
heittääkseni pois
tai laittaakseni piiloon.
Olen kääntänyt sille selkäni.
Yrittänyt unohtaa.
Polkenut maanrakoon.
En ole onnistunut.
Nyt en enää yritä.
Nyt vain katson sitä
ja annan sen olla.
Katson vain.
Ihan kuin se kevenisi.
Ihan kuin haihtuisi ilmaan.
Uskaltaisinkohan mennä sen viereen istumaan?
(Tämä on oikeastaan jo eri asiaa...
Uskalsin istua alas
Sen paikan viereen,
jossa Ahdistus oli.
Istuin yksin.
Ahdistus meni.
.
.
Voi olla,
että se tulee joskus takaisin.
Tulkoon.
En minä sitä osaa enää pelätä. )
 |
| leimakuvan ympärille doodlaillen |
Upea kuvaus ahdistuksesta syömässä ilon keksiä.
VastaaPoistaPysäyttävää tekstiä ja kuva tuntuu jatkavan sitä samaa tunnelmaa. Tätä blogia olen jo pidemmän aikaa seurannut, mutta vasta nyt uskaltauduin kommentoimaan.
VastaaPoistapysäyttävää tekstiä, ja todellista. Huojentavaa että lopussa vähän helpottaa. Sinä teet kauniita kuvia ja luot kaunista tekstiä!
VastaaPoistaKiitos kommenteistanne. Ahdistus - iso tai pieni - lienee kaikille jollain tavoin tuttu. Itsellä tuppaa joskus ahdistamaan ulkoapäin - maailman julmuus, pahuus, läheisten koettelemukset saavat möykyn rintaan siinä missä oman elämän asiat. Joskus havahdun postaamaan jotain tämän suuntaista jo siksikin, että ei elää ole yhtä onnea ja auvoa - kenellekään.
VastaaPoista