Menetyksen kohdatessa

 Elämässä kuten kaikessa muussakin on alku ja loppu. Se on luonnollista ja kuuluu asiaan. Joskus loppu tulee yllättäen ja liian aikaisin. Varoittamatta. Joskus siihen on aikaa ja mahdollista valmistautua. Joskus se on helpotus ja antaa rauhan.

Yhtä kaikki läheiset ja omaiset jäävät menetyksen kanssa tähän aikaan. Ja maailmassa on aukko. Kestää hetken, että aukon kanssa oppii elämään. Toisinaan aika saattaa parsia aukkoa umpeen "aika parantaa" ja toisinaan parisimisen hoitavat yhteiset muistot.

Suruun ja menetykseen voi suhtautua monella tapaa. Suojella siltä ei kuitenkaan voi. Kuolema on lopullinen ja sillä tapaa armoton.

Toisaalta. Meillä kuolema on aina ollut osa elämää ja melkein osa arkeakin. Läheltä on lähtenyt niin isoja ja merkityksellisiä ihmisiä, että heidän muistamisensa ja haudalla käyminen on ollut osa lastenkin arkea ihan pienestä pitäen. Rakkaat ihmiset säilyvät ja elävätkin muistoissamme, kaskuissa joita heistä kerrotaan. 

Itse koen vahvasti niinkin, että kuoleman tiedostaminen - oman rajallisuuden oivaltaminen - antaa Elämälle sen ainutkertaisuudessa arvon ja merkityksen. Elämä on nyt ja tässä. Sitä ei voi uusia, kelata takaisin alkuun tai katsoa 100 000 kertaa YouTubesta. Elämä on nyt ja tässä - käytä se hyvin.