Viikko sitten kävin lenkilllä ja olin astua sammakon päälle. Oli kohdannut tiensä pään ja jäänyt auton alle. Siinä se retkotti keskellä tietä. Otin siitä valokuvan. Samana päivänä lajikumppani loikki iloisena kotinurmella.
Kuolema on tänäkeväänä ja kesänä ollut kovin läsnä meidän perheen elämässä ja arjessa. Suru myös, mutta iloja on ollut yhtälailla.
Se mihin tässä skräpissä pyrin on sen ajatuksen oivaltaminen ja ehkä herättäminen, että kuolema kuuluu elämään. Siinä missä syntymäkin... Syntymä on lauseen iso alkukirjain ja kuolema luonnolllinen ja tarpeellinen piste. Ilman päätöstä ei mikään tule valmiiksi. Omien lasten kanssa asiasta on puhuttu heidän tasollaan, mutta aivan suomeksi mitään kaunistelematta. Itse uskon, että taivas on olemassa - saan tästä lohtua ja turvaa, mutta ei mennä tähän enempää. En tiedä, joskus tuntuu että kuolema pistetään piiloon, siloitellaan rypyt botoxilla ja kursitaan kasaan, jottei naamasta näkyisi lopun lähestyminen. En tiedä, ehkä toivoisin, että palattaisiin ajassa taaksepäin... siihen, että lapsi näki kotieläinten syntymää ja kuolemaan. ...siihen, kun isovanhemmat hoidettiin kotona. Jokaisella meillä on pelkomme. Minä pelkään muovista feikki elämää.
Mutta mitä tähän leiskaan tuli... niin se on niin ruma, ettei sitä oikeasti pitäisi edes julkaista. Teen sen kuitenkin - ylpeänä siitä. Rumastani.
 |
| "Voihan elämä!" |
voi, ei tämä ole ruma! enemmänki sanoisin ajatuksia herättävä, itse ainakin huomasin jääväni miettimään kaiken laista..
VastaaPoistaps. mä pelkään sammakoita. . .