Kirjeitä kaukaa ja kauempaa13/RP

Kirjeitä on kaksi toinen paksu ja täynnä ulkomaan postimerkkejä ja leimoja. Reissussa rähjääntynyt ja reunoista kauhtunut. Se on tehnyt matkaa jo useamman viikon. Toinen kirjeistä on litteä ja siisti. Virallinenkin. Siihen on kirjoitettu siistillä koukeroisella käsialalla pastori Mielosen nimi ja osoite. Emännöitsijä toi sen pastorin työpöydälle heti postin saapumisen  jälkeen, mutta Mielonen on päättänyt odottaa sopivaa hetkeä, jotta hänellä on aikaa perehtyä kirjeen sisältöön, joten nyt pastorin kirje on kirjoituspyödän ylälaatikossa.

Kirjeet 24/RP

 Toinen kirje, se paksu ja nuhjuinen. Sitä pyörittelee rautaparoni sormissaan punniten sen painoa, pohtien jo ennakkoon sen tuomia uutisia. Osoite on kirjoitettu kauniisti ja harkitusti, niinkuin vain Margit osaa. Paroni nostaa kirjekuoren nenänsä alle ja yrittää tavoittaa siitä vaimonsa tuoksua. Hetken ikävä vihlaisee. Paroni on juuri pyytänyt sisäköltä, Riikka tämän nimi on, kupillisen kahvia ja kaataa  nyt kahvin seuraksi lasiin tilkan konjakkia. Kirjekuori rasahtaa veitsen leikatessa paperia. Paroni kaivaa kuoresta kaksi kirjettä - toinen Margitilta ja toinen Helenalta. Paroni lukaisee Helenan lapsekkaan pyöreällä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Toteaa tytön haluavan kotiin, kiinnostuneen valokuvauksesta ja haluavan kotiin, sen voi lukea monisanaisesta valituksesta: on kuumaa, tylsää ja Helena kysyy hevosensa ja koiransa vointia. Margitin kirjettä avatessaan siemaisee paroni konjakin ja sytyttää sikarin. Kolme arkkia tekstiä, jossa Margit kertoo kuulumisiaan ja siitä, miten nauttii olostaan Nizzassa. Teatteria, lämpöä, seurapiiritapahtumia, konsertteja - kaikkea sitä, mitä Rautaporilla ei ole rouvalle tarjota. Ja lopuksi, että tulevat vasta jouluksi. Hm! Paroni tuhahtaa pahantuulisesti. Vaimon tuki olisi nyt tarpeen.

Iltamyöhä taipaleella 25/RP varattu

Paroni sysää kirjeet sivuun. Nousee ylös kävellee hetken edes takaisin sikariaan poltellen. Pysähtyy lopulta ikkunaan eteen ja jää katsomaan valimon suuntaan. Työväki on tyytymätön uuteen saksalaiseen valimomestariin. Saksalainen toimii toisin kuin vanha Johansson, josta ei enää ollut raskaaseen työhön. Johansson oli palannut sukunsa pariin ruotsiin. Paroni uskoo, että saksalaisen oli vain ansaittava väen kunnioitus. Toisaalta pienestäkin eripurasta saattoi koitua pulmia, jollei ollut tarkkana. Lakkoa ja niskurointia paroni ei hallunnut.  Vaikka on jo myöhä paroni laittaa kotitakin pois, kutsuu koirat luokseen ja lähtee niiden kanssa poikkeamaan valimolle.





                                                           ***  ***  ***

Avaimet ajan tuolle puolle 26/RP

Toinen kirje makaa ylälaatikossa. Mielonen on istunut koko päivän pienessä, lähes siivottomassa torpassa Rautaporin laitamilla rukoilemassa Rauha-muorin kuolemattoman sielun puolesta. Muori eli yksin ja oli sairastellut jo jonkin aikaa, mutta nyt oli Herra kutsumassa häntä viimeiselle matkalle. Muori ei ollut syvästi uskovainen, vaan niinkuin moni muukin, oli käynyt uhraamassa pakanalliselle hengelle, kun vielä pystyi nousemaan. Vanhus pelasi varman päälle ja hoiti asiansa kuntoon niinkuin parhaiten taisi. Eläisiköhän tuo ihmisparka vielä huomiseen, pohtii Mielonen.

Mielonen istahtaa pöytänsä ääreen. Merkkaa pieneen allakkaan päivän keskeiset asiat. Ulkona on jo pimeää, joten Mielonen ottaa kirjeen ja menee lukemaan sitä kaminansa avoimen luukun äärelle.

"Hyvä Jaakko,
Herra olkoon sinun paimenesi.

Asia, josta kirjoitat koskettaen seurakuntalaistasi pyykkäri Henriikkaa ja samalla tämän tytärtä Emmaa sekä puolisoa Jaloa, on vakava ja siinä on huomioonotettava asioita, joista en tohdi kirjeitse mainita.

Tilanteen vakavuuden vuoksi katson tarpeelliseksi matkustaa Rautaporiin vielä ennen kelirikko aikaa. Samalla voin hoitaa Rautaporin rovastin vaalin.

Siunaten seurakuntaasi ja tietäsi,
Lääninrovasti Wallenius"

"Jopas nyt" , Mielonen sanoo melkein ääneen."Jopas nyt", hän sanoo. Käydessään levolle. "Jopas nyt" vielä Amenenkin jälkeen.

Promenade des Anglais´n palmut 12/RP

Promenade des Anglais 20/RP

Meri hohtelee syvänsinisenä ja näyttää jatkuvan loputtomiin. Leppeä tuuli kahisuttaa Promenade des Anglais varrella huojuvia palmuja. Madam Margit laskee kynän hetkeksi pöydälle. Kirjeen kirjoittaminen palauttaa mieleen kaikki ne haasteet, joita pakoon Margit oli halunnut päästä. Kylmyys ja pimeys ovat toki ikäviä, mutta valimon pulmat ja ikävät työläiset .."Uh!" hän tuhahtaa nyrpistäen nenäänsä. Nuori salkea tarjoilija kantaa tarjottimella taidokkaasti pientä kahvikupillista. Kupissa on syvän mustaa experssoa. Helena istuu pöydän toisella puolen ja tuijottaa umpimielinen ilme kasvoillaan rantaa. Hän ei ole huomaavinaan "mamania" tai tarjoilijaa, saati viereisessä pöydässä rankalaista romaaniaan lehteilevää kotiopettajatarta. 

Polku 21/RP

Tämä on jo Helenan toinen matka Ransakan Rivieralle, jonne jokaisen itseään kunnioittavan ja riittävän varakkaan tuli saapua viimeistään syksyn muuttuessa talveksi. Maman rakasti Nizzaa - kahviloita, rantaa, teattereita ja kansainvälistä eliittiä, joka kilpaa joko ylisti imelesti toinen toistaan tai kerskaili omilla saavutuksillaan. 12-vuotiaalle neidille Nizzalla ei ollut juuri annettavaa. Helena oli kuoliaaksi kyllästynyt, ikävöi isää ja suomalaisen metsän tuoksua syksyllä. Ja nyt maman vielä päälle päätteeksi - ihan vain Helenan kiusaksi - kieltäytynyt hankkimasta tytölle valokuvauskameraa, vaikka sellainen olisi ollut saatavilla.

Muotokuva 22/RP

Heti Nizzaan tultuaan Madam Margit oli vienyt tyttärensä muotokuvaa varten valokuvattavaksi. Guiseppe, Monsieur Maunthner, oli huomannut Helenan kiinnostuneen tämän studion seinälle kiinnitetyistä valokuvista  ja oli halunnut kuulla lapsen ajatuksia näistä. Helena oli kertonut.
Kotiopettajatar oli toiminut esiliinana, mutta
 vetäytyi mieluusti kirjoineen sivuun ja antoi tytön tutkia kuvia valokuvaajan ohjauksessa. Guiseppe oli myös näyttänyt Helenalle, miten valokuvia otetaan - mikä oli verrattain monimutkaista ja haastavaa -, kuinka niitä kehitetään ja niin Helena lopulta oli saantu käteensä kuvan, jonka oli itse ottanut. Pysäytettyjä tilanteita, jotka Helena oli saanut ikuistettua etsimen läpi, ajastinta ja salamavaloa hyödyntäen. Guiseppe oli myös löytänyt valokuvauskojeen, kameran, joka oli myynnissä ja riittävän pieni sekä toiminnaltaan yksinkertainen tytön käytettäväksi. Ja nyt Maman kieltäytyy ostamasta laittetta Helenalle.

Margit siemaisee viipyilevän kulauksen tummaa kuumaa juomaa. Ilma on kostea ja hiostava. Leningin selkämys tuntuu jäävän selkään kiinni. Hän tarttuu kynäänsä ja kirjoittaa Henrikille lohduttavia sanoja, kannustaa olemaan tiukka ja ankarakin työläisiä kohtaan. Hän kirjoittaa rantaviivasta, lämpimästä valkoisesta hiekasta ja Helenasta - tämän tuittupäisestä oikuttelusta. Hän kirjoittaa siitä, että päänsärky ja nivelkivut ovat helpottaneet sekä sen, että viipyy vielä hetken Rivieralla. Palaa kuitenkin viimeistään jouluksi Rautaporiin. "Sinua ikävöiden, Margit" hän kirjoittaa loppuun. Margit sulkee silmänsä ja hänen eteensä piirtyy kuva jyhkeästä, ankarastakin herrasta - hänen herrastaan patruuna Henrik Bossasta. Puolisosta, joka on lähes 15 vuotta puolisoaan vanhempi. Puolisosta, jolle Rautapori, sen asukkaat ja valimo olivat kaikki kaikessa.

Rautaparoni 23/RP

Henriikan haaveet 11/RP

Henriikka makaa hereillä sängyssä ja kuuntelee yön ääniä. Jalon yrinää seinänvierusaverilta ja Emman unituhinaa, jonka keskeyttää joskus sanat, jotka eivät mitenkään järjellisesti liity toisiinsa. Henriikkaa kääntyy varovasti, yrittää välttää valittavan sängyn narinaa. Pakko hakea asentoa, jotta voisi olla. Kipu valvottaa nykyisin lähes joka yö

Henriikka miettii Emmalta kuulemaansa. Herrasväen naiset ovat Etelässä, kenties Nizzassa, tai siltä se eniten kuulosti tytön lausumana. Siellä naiset kulkivat korot kapsuen päivänvarjot sievästi olalla kallellaan. Henriikka ei ole katkera kohtalostaan, mutta huomaa väliin kaipaavansa ylellisyyttä. Päivänvarjoa enemmän lämpöä, tekemättömyyyttä ja sitä, että halutessaan voisi syödä vatsansa täyteen - ihan ähkyyn saakka. Vaikka siitä on jo kymmenen vuotta, kun Henriikan elämän palat järjestettiin uudelleen, eivät kaikki asiat ole unohtuneet.

Haaveita vain 19/RP

Henriikka oli kovin nuori, kun kohtalon koura tarttui kiinni. Ehkä hän oli kauniskin, iloinen ja avoin ainakin. He olivat vähintäänkin hyvin toimeentulevia, lähes rikkaita. Kaikille sisaruksille oli säästöjä, myötäjäiset ja varaa - niin halutessaan - opistoon. Sinne Henriikankin odotettiin opiskelemaan lähtevän. Vieläkin Henriikka muistaa, miten hän haaveili tulevaisuudesta, omasta aurinkoisesta huvilasta ja yhteisestä yltäkylläisestä elämästä Rolfin kanssa. Matkoista, vieraista kulttuureista, vaatteista, teatterista ja muista huvituksista. Automobileista, joista Rolf puhui taukoamatta, vaikkei sellaista vielä ollut päässyt kokeilemaankaan.

Haaveet ovat muuttuneet matkalla, tuumii Henriiikka kääntäessään taas kylkeä. Nyt hän unelmoi päivistä, jotka saisi elää arkea, pyykätä ja hoitaa läheisiään. Nyt hänen suurin haaveensa on nähdä Emman kasvavan ja olla tämän tukena ja apuna.

Aamun kajastaessa Henriikka torkahtaa hetkeksi. Unessa hän istuu kärryissä, jotka kuljettavat loputtoman pitkää tasaista hiekkatietä eteenpäin. Ja oikealla kimmeltää turkoosinsininen meri.

Vierailu 10/RP

Linnan suljetut silmät 16/RP

Tuulee mereltä päin, leudosti puuskittain. Tänäänkin on ollut vuodenaikaan nähden leutoa, mutta Jalo tuntee luissaan, että ilma oli viilenemmässä ja yöllä ehkä sataa vettä. Hän kulkee iloisesti laulavan Emman perässä Linnan koivukujaa pitkin kohti valtavaa tiilistä linnaa. Emman letit pomppivat tytön selässä ja näyttää siltä, että pyykkinyytti on kevyt kantaa. He eivät paljoa puhele, mutta Jalo tietää tytön iloitsevan Linnaan menosta. Tämä toivoo ehkä näkevänsä vilauksen Helenasta, Margit rouvasta tai paronista. Emma tulee Linnaan miellään. Jalo pysähtyy katsomaan kivistä linnaan  ja häntä kylmää. Linna katsoo autioin silmin - tuijottaa suu tiukkana viivana. Linna ei toivota vieraitaan tervetulleeksi.

Kyökissä 17/RP

Jalon askel kevenee, kun he kääntyvät päätieltä tallatulle rapakkoiselle pihatielle, joka vie kyökin puolelle. Kyökin ovi on auki, Riikka työntyy nauraen ulos tyhjät ämpärit kolisten ja lämmin valo halkoo hämärtyvää iltapäivää. Kyökistä kuuluu keittäjättären hyräily ja Helmenkalastajan nauru. Emman ja Jalon astuessa Linnan keittiöön heidät vastaanottaa kotoisa näky. Helmenkalastaja kuorii perunoita penkin päässä, Heta seisoo suuren puuhellan vieressä vahtien pientä kattilaa, jota hän kuumentaa maustaakseen paronin viinin. Kattilasta leijuu keittiöön mausteinen tuoksu. Heta toivottaa Emman ja Jalon tervetulleeksi ja tarjoaa penkin päätä istumapaikaksi. Keittiön rempseästä tunnelmasta arvaa Jalo kuulemattakin, että isäntäväki ei ole paikalla. Rouva ja Helena-neiti ovat matkoilla, paossa syyspimeää. Paroni on valimolla. Emma lörpöttelee kyläläisten kuulumisia niin kuin viattomilla lapsilla on tapana. Riikka ja Heta kuuntelevat tyttöä ja kommentoivat - Emma paistattelee huomion keskipisteenä. Heta tarjoaa heille kupilliset kuumaa. Jalo nyökkää kiitoksen. Riikka ottaa puhtaat pyykit mukaansa ja lähtee viemään niitä herrasväen puolelle. Emma heittää Riikan perään kaihoisan katseen, mutta ei tänään saa kutsua tulla mukaan. Lämpimässä keittiössä alkaa raukaista. Jalo sulkee hetkeksi silmänsä.

Hän havahtuu siihen, että keittiössä rupattelu hiljenee kun pihalta kuuluu ääniä. Hevosen kaviot kapsuvat kivetykseen. Paroni on tullut takaisin. Jalo huomaa kyökin tunnelman hienovaraisen muutoksen, Heta siivoaa tehokkaasti tarjoilun jäljet pöydältä, Helmenkalastaja vetäytyy oven taakse jäävään varjoon perunoineen. Emma pomppaa pystyyn ja kasaa nyt tyhjät nyytit jalkoihinsa tekee lähtöä. Riikka oikaisee sisäkön hilkkansa. Rahvaan ei sovi näyttää iloaan, kun herrasväki on paikalla. Emman suureksi onneksi ja palvelijoiden harmiksi, Paroni harppoo kyökin ovesta sisään. Tervehtii hyvän tuulisesti joukkoa, pyytää saada "lämmikettä" kirjastoon ja jatkaa matkaansa. Emman kohdalla hän hidastaa: "Hyvää iltaa tyttönen!" ja Emma niiata niksauttaa, ei tohdi edes silmiin katsoa. Sitten on Paroni jo poissa. Jäljelle jää vain aavistuksen omaisia tuoksuja - hevosta, kuuman raudan kitkerää katkua ja myski - sekä vaivautunut hiljaisuus.

Kodinkutsuva valo 18/RP

Emma ja Jalo lähtevät samantien kotimatkalle. Emma kehrää käsi Jalon kädessä ja höpöttää taukoamatta, kuten aina saatuaan kurkistaa Linnan väen maailmaan. Jalo kävelee toisessa kainalossaan nyytit ja Hetan mukaan laittama limppu ja toisessa kädessä Emman pikkuinen käsi. Pyykkärin mökin ikkunasta paistaa lämmin valo hämärään iltaan. Mökki näyttää kutsuvalta, niinkuin kodin kuuluukin. Jalo huokaa tyytyväisenä. Pian pääsee lepäämään.

Henriikka on laittanut iltasta pöytään ja kysäisee muka ohimennen kuulumisia Linnasta, ja Emma pulpattaa ilolla. Margit rouva ja Helena-neiti ovat rantalomalla oikein etelässä. ja valimolla on Paronilla jotain hankaluutta, mutta siitä ei Emma enempää osannut kertoa. Jalo asettuu lempipaikkaansa halkopinon päälle, kietaisee vielä viltin päälleen ja nukahtaa.







P.s. Amalia haastaa marraskun haasteessa kierrättämään, joten osallistun näillä Vierailun ATC-korteilla haasteeseen. Kortit on tehtyv vanhojen lehtien kuvista, vanhoista tapeteista muropakettipohjille :)

Emma 9/RP

Emma syö nopeasti aamupuuron, joka maistuu aavistuksen palaneelta. Äiti on viipynyt rannassa hetken liian pitkään, ja puuro on palanut pohjaan. Emma syö kuitenkin - vaikkei oikein maistuisikaan - kaapii lautasen tyhjäksi ja nakertaa ruisleivän kulmaa hörpäten maitokahvia palanpainikkeeksi. Sitten kumisaappaat jalkaan. Emma on onnellinen saappaistaan. Ne eivät ole uudet, mutta upeat punaiset saappaat. Sellaisia ei ole kenelläkään toisella Rautaporissa tai on patruunan Helenalla. Helenan vanhat saappaat ne nämäkin ovat, mutta Emma on ne saanut juoksupalkkaa Margit rouvalta.

Emma kantaa nyytillisen pyykkejä rantaan ja laittaa muutaman kalikan varovasti padan alle ennekuin vilistää omille teilleen. Emman askeleet eivät kulje rantaan vaan sisämaahan päin. Heti kun se on mahdollista, hän kääntyy metsään ja kulkee tutuksi tullutta polkua pitkin juosten lähteelleen, metsäiselle aukiolleen, omaan maailmaansa. Siellä hän voi olla kuka vaan - keiju, menninkäinen, pappi, lukkari tai rautapatruunan tytär Helena.

Emman metsä 14/RP

Tänään Emma pitää maatilaa. Hän etsii tusinan lehmiä, sillä tila on iso. Ja tökkiin niille kaikille neljä jalkaa. Aita nousee lehmien ympärille kuin itsestään. Kiv koira tulee tuohon, keskelle pihaa vahtimaan ja vartioimaan - se on ärhäkkä koira. Sen nimi on Moka - se haukkuu kaikki vieraat ja metsän eläimet se jahtaa takaisin metsään, mihin ne kuuluvatkin. Tuohon tulee lampola, jossa on lampaita enemmän kuin Emma osaa laskea. Lampaita "kuin merenmutaa" niinkuin Jalo sanoo. 

Orri 15/RP

"Liiu liiuu liiuu lastuu" Emma hyräilee ja siivoaa rakentamansa navetan edustaa. Käpylehmät märehtivät laitumella ja kivikoira nukkuu. Aurinko paistaa aukiolle ja nyt aamunkoleuden väistyessä on hetken lämmin. Emma huomaa lähipuussa oravan, Orriksi nimeämänsä, kaivaa essun taskusta leiväpalasen ja murentaa sitä kivelle. Orri tulee nyt jo rohkeasti kivelle ja siitä Emman kädelle ottamaan herkkupalan suuhunsa. Nälkä murisee mahassa. Emma tietää, että on aika palata äidin luo syömään ja auttelemaan pienissä tehtävissä. Emma toivoo, että tänään pääsisi viemään puhdasta pyykkiä Rautaparonin linnaan, Kaisalle tai ehkä Nauravaan Aasiin, vaikkei äiti sinne häntä vielä koskaan ollut päästänyt yksin. Jalo oli aina pitänyt ottaa mukaan.

Emma kulkee viipyilevin askelin metsästä kotia kohti. Nappaa suuhunsa puolukan sieltä täältä, pysähtyy ihailemaan saappaitaan ja hyräilee. Rantaan päästyään hän näkee jo kaukaa äidin pälyilevän pesupaikalta häneen päin, äiti odottaa. Jalokin on rannassa. Emma heilauttaa kättään ja kannustaa itsensä juoksuun. Laukkaa kuin varsa. Jalo heilauttaa takaisin. Jalo, isä enemmän kuin kukaan, parempaa ystävää ei olekaan. Mutta ei Jalo hänen oikea isänsä ole, kyllä Emma sen ymmärtää vaikkei sitä hänelle ole suoraan kerrottukaan. Jalo on vaalea kuten äitikin, mutta Emman hiukset ovat vahvat, paksut ja tummat, melkein mustat. Ehkä hänen isänsä on vierasmaalainen kuningas, joka asuu vielä suuremmassa linnassa kuin Rautaparoni.

Emman tietämättä hänen askeleitaan seuraavat useammat silmät tytön juostessa rantakivikkolla pesupaikkaa kohti. Häntä vahtivat suojellen Henriikka-äidin herkeämätön katse, Jalon innostuneet silmät odottaen ja mereltä, pienestä veneestä, verkkojen nostamisen keskeyttäneenä vielä yksi silmäpari. Silmäpari, joka on tarkannut tytön askeleita tämän syntymästä saakka. 

Henriikan painajainen 8/RP

Henriikka on jo virittänyt tulen rantaan suuren rautaisen padan alle ja kantanut padan täyteen vettä. Nyt pitää mennä herättämään Emma, miettii Henriikka oikaisten ryhtinsä. Liike aiheuttaa ohimenevän vihlaisun jossain ristiselän seutuvilla, mutta kipu menee nopeasti ohi - niinkuin ennenkin.

Tuvassa Henriikan perhe - pian 7 vuotta täyttävä - Emma ja Jalo Syväri, Henriikan puoliso vielä nukkuvat. Henriikka silittää varoen Emman poskea, aamun viileydessä rusottavaa pehmoista poskea.
Emma on sievä, hyväluontoinen ja lauloi kuin enkeli. Äitinsä silmäterä. Henriikkaa vihloo ja pelottaa syvällä sydämessä. Pelännyt on Henriikka ennenkin. Tarkalleen ottaen pelännyt 9 kuukautta elämästään. Hänen ei tarvitse kuin sulkea silmänsä nähdäkseen painajaisen yksityiskohtaisesti, niin usein hän sitä näki Emmaa odottaessaan.

Henriikka oli nuori tullessaan raskaaksi, eikä se käynyt niinkuin suunnitellaan. Henriikalla ei ollut miestä eikä kihlattua. Hän oli väärässä paikassa väärään aikaan, joutui väkisin maatuksi. Isä piti sitä Henriikan omana virheenä. Hän oli - isän sanoja lainaten - "keikistellyt ja hymyillyt liian leveästi". Syy väkivaltaan oli hänen, joten kun lapsi ilmoitti tulostaan hän sai mennä. Silloin alkoi painajainen, joka toistui joka ilta.

Unessa Henriikka on aina raskaana. Hän kulkee kerjuulla talosta toiseen, kaatuilee ja satuttaa itseään. Palelee ja on nälissään. Lopulta lapsi syntyy - rumana, ryppyisenä ja aivan hiljaisena.  Se ei kertakaikkiaan itke, mitä kätilö isoon ääneen äimistelee ja nimittää lasta "äpäräksi", "vaihdokkaaksi" ja pahempaakin. Kun lapsi lopulta avaa suunsa sen ääni on kamalaa kirkumista, joka jäädyttää kuuliansa. Kaikkein kamalinta on kuitenkin se, että vauvan suusta luikertelee ulos mustia käärmeitä, lukemattomia mustia käärmeitä... Inho väristää Henriikan ihoa.

Henriikan painajainen 13/RP

Henriikka ja Jalo tulivat Rautaporiin ennen Emman syntymää. Kotipappi oli asiat järjestänyt ymmärrettyään isän ankaruuden. Hän oli vihkinyt Jalon ja Henriikan, vaikka jokainen ymmärsi ettei Jalosta ollut isäksi - ei missään mielessä. Jalo oli hyväntahtoinen, yksinkertainen mies. Pystyi yksinkertaisiin tehtäviin kuten puiden kantamiseen, mutta oli mieleltään lapsi. Vihkimisen jälkeen heidät oli lähetetty Rautaporiin mukanaan kirje rovasti Röngälle. Sitten asiat olivat yksikerrallaan löytäneet paikoilleen. He saivat muuttaa tyhjäksi jo jääneeseen pyykkärin tupaan - tämän Henriikka huomasi heti tupaan tullessaan hienoisesta hoitamattomuudesta, vaikka asia toisin hänelle esitettiinkin. Pyykkärin työtäkin Henriikka sai jatkaa - siinä oli Jalostakin iso apu. Painajainen loppui vasta, kun Emma syntyi. Emma oli univauvan vastakohta - hän huusi suureen ääneen heti synnyttyään. Ja Henriikan taivaalta kaikkosivat kaikki pivet.


Nyt oli painajainen palannut. Nytkin suurin hätä ja huoli Henriikalla on Emmasta.

Pastori Mielonen 7/RP

Pastori Mielonen 12/RP

Syksyisen koleana aamuna pastori Mielonen pukee päälleen villakangasulsterin ja lähtee matkaan. Hän kulkee vakain askelin, ajatuksiinsa vaipuneena Rautaporin pääkatua pitkin. Pastori huomasaa apteekkarin jo sytyttäneen valot apteekkin, vaikka on varhaista. Hän jatkaa kuitenkin pysähtymättä ulos kaupungista. Kaupungin ulkopuolella hän kääntyy kulkemaan pellon laitaa pitkin vievää polkua, ja kivikon yli alas rantaan. Siellä hän seisoo ja etsii vastausta Elämän visaisiin kysymyksiin Luojaltaan. Siellä samalla rannalla hän on seisonut monesti ennenkin ja seisoisi jatkossakin, jos maailma jatkaisi kulkuaan radallaan ja miksi ei jatkaisi.

Meri ja juuri tämä ranta on Mieloselle kovin rakas. Täällä hän kohtasi Luojansa sanansaattajan ensimmäistä kertaa, ja tänne hän saapuu aina halutessaan pohtia rauhassa asioiden tilaa. Täällä hän saa olla rauhassa, sillä paikka on karu ja tuulinen. Ei edes mitenkään erityisen kaunis. Tänne ei juuri kukaan eksynyt ja jos eksyi, niin pyrki ensihätään pois.

Ei Mielonen miellään muistellut ensimmäistä käyntiään Rannalla, omalla Golgatallaan. Ennen sitä hän oli jo pappisuransa aloittanut, mutta vakaumus oli pakosta opittua. Leipäpappina itseään piti. Ei suurtalon nuoremmalla pojalla ollut muuta, kun isä näin vaati. Mielonen hoiti apupapin tehtävää Rautaporissa, Rovasti Röngän siipien suojassa. Ja teki, mitä mieli kun Rovastin silmä vältti. Tuolloin Mielonen joi itsensä humalaan yksikseen ehtoollisviineillä, tirkisteli muilta salaa naisia ja antoi muutoinkin puhtoisen pinnan alla piut paut teologialle ja pappisvihkimykselleen.

Sitten eräänä sunnuntaiaamuna Mielosen kohmelo oli niin kova, että hänen jalkansa eivät kantaneet huoneesta kirkolle jumalanpalvelukseen vaan hän raahautui tänne. Rannalla oli Mielonen itkenyt ahdinkoaan ja pahaa elämäänsä. Valheellisuutta, joka nakersi sisältä. Rovasti oli hyvä mies, kuin isä Mieloselle ja tämän jatkuva pettäminen kavahdutti paatuneempaakin mieltä. Vieläkin Mielonen muistaa, miten Luojan sormi osoitti häntä syntistä miestä ja ohjasi tämän parannuksen tielle, mutta Mielosen Luoja antoi lisäksi  rinnalla kulkijan, Enkeli Rafaelin. Rafael oli lempeä ja ymmärtäväinen lähes lapsenkasvoinen ohjaaja, mitä tuli seurakuntalaisiin ja heidän pulmiinsa. Mielosen lihan ollessa heikko, oli enkeli suuri, mahtava ja ja armoton ja huolehti, että tämä pysyi lupauksessaan.

Enkeli Rafael

Ei enkeli aina mukana ollut, mutta monesti silloin kun apua kaivattiin ja nyt sitä totisesti kaivattiin. Mielonen oli eilen ottanut vastaan pyykkärin mökin Henriikan ripin eikä ollut oikein uskoakseen, mitä nuori nainen kertoi. Sitä sieti pohdiskella, pohdiskella pitkään ja hartaasti. Tiedusteluja piti tehdä myös rovastille asti, tiesikö tämä Henriikan historiasta jotakin sellaista, mitä nainen ei kertonut. Rovasti Röngän kuoltua ei Rautaporin rovastin virkaa oltu avattu. Tarkaa syytä tähän ei Mielonen tiennyt, mutta tyytyi isompiensa päätökseen.

Niin Henriikka... palasi Mielonen ajatuksissaan. Rafael seisoi rannalla myös ja Mielosen tultua vierelle enkeli sanoi hiljaa: "ja tyttö...". Mielosen sydän jätti yhden lyönnin välistä. Tyttö. Häntä ei Mielonen ollut huomannut edes ajatella. Miten tytön kävisi?

Apteekkari 6/RP

Mirri 10/RP

Syyskoleasta aamuilmasta iho kananlihalla apteekkari kolisteli porstuaan ja kahmaisi syliinsä Mirrin, kellankirjavan kissansa. Kissa sylissään hän seisoo hetken tuvan ikkunan edessä ja miettii omiaan. Kaisa on laittanut aamupalasta pöytään ja kahvi tuoksuu vahvana nenään.

Apteekkari istuu pöytään Kaisaa vastapäätä, kuuntelee tämän tasaista, rauhallista ääntä ja katsoo rakkaansa kasvoja. Huomaamattaan apteekkarin ajatus karkaa ajassa taaksepäin. Apteekkari muistaa vielä hyvin, miten tapasi Kaisan kauan sitten juuri pätevöityneenä apteekkarina - ja rakastui. Mutta hän oli tuolloin ujo ja arka, hiljainen ja vetäytyväkin. Kaisa sen sijaan oli kaunis sinisilmäinen nuorinainen, joka äitinsä rinnalla pyykkäsi koko kylän pyykit ja jota - ainakin puheiden mukaan - havitteli omakseen puolet rautaporin nuorista miehistä. Ilmari ei tohtinut sanoa mitään omista tunteistaan, eikä juuri muustakaan. Katseli vain kaunista Kaisaa. Eikä hänen tarvinnut katsella kauaakaan oivaltaakseen, ettei Kaisalla riittänyt silmiä - tai sydäntä - muille kuin Holman Johannekselle. Komealle, salskealle Johannekselle, jonka iloinen luonne ja pilapuheet eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Johanneksesta oli mahdoton olla pitämättä. Jos joku apua tarvitsi, Johannes auttoi pyytettömästi, aina - eikä koskaan odottanut vastapalvelusta.

Aikanaan Kaisa ja Johannes vihittiin ja pojat syntyivät. Ilmari piti apteekkiaan ja poikkesi toisinaan kahville tuoden eukalyptusmellejä pojille. Hän piti Johanneksesta ja oli onnellinen Kaisan onnen vuoksi. Suru Johanneksen kuoleman vuoksi vihlaisi äkisti Ilmarin rintaa. Hän muisti hyvin senkin, kuinka onneton Kaisa oli Johanneksen kuoltua. Suru oli syvä ja kuoleman lopullisuutta oli vaikea hyväksyä, koska Johanneksen ruumista ei löytynyt koskaan. Ei syksyllä myrskyjen laannuttua eikä kevätkään tuonut miestä rantaan. Ei se ole mitenkään tavatona, kun Meri ottaa omansa. Kaisa jäi yksin kahden pienen pojan kanssa. Aleksi oli juuri koulun aloittanut pojankossu ja joutui kasvamaan aikuiseksi yhdessä yössä. Aatos oli vasta kolme eikä neljää ehtinyt täyttääkään. Tippui rassukka jäihin maaliskuun alussa. Kukaan ei tiennyt, miksi lapsi oli huonolle jäälle lähtenyt - ikänsä rannikolla kasvanut.

"Penni ajatuksistasi", Kaisa napauttaa ja Ilmari havahtuu ajatuksistaan. Kaisa hymähtää ja lykkää eväskäärön Ilmaria kohti. "Palasta lounaaksi", hän sanoo. Ilmari kiittää hymyillen ja menee kammariin pukemaan vaatteet ylleen.

Apteekkari 11/RP

 Kaulus ja kalvosimet silitettyinä ja tärkättyinä. Tummapuku päällä, harventunut tukka siististi kammattuna apteekkari asettuu pöytänsä taakse tarkistelemaan hieman huolestuneena varastoaan, mutta ajatukset karkaavat vieläkin Kaisan menetysten tummaksi värjäämään menneisyyteen. Kaisa oli Aatoksen hukkumisen jälkeen kalpea varjo entisestään, laihtui ja kävi hiljaiseksi. Hetken Ilmari arveli naisen menevän miehensä perässä, mutta aika levitti hiljalleen salvaansa tulehtuneimpienkin muistojen päälle. Työtä Kaisa teki armotta ja opetti Aleksin juoksemaan asioillaan. Ilmari pyysi Kaisaa huolehtimaan  taloudestaan jo ennekuin pyykinpesu loppui. Siitä se hiljalleen virisi heidän välilleen, lämpö ja toveruus. Rakkaudesta ei koskaan kumpikaan puhunut. Mahtoiko Kaisa edes tietää Ilmarin nuoruusvuosien tunteiden palosta?

Kaisa 5/RP

Kaisa 9/RP

Aamu ei ole vielä valjennut eikä kukko kiekunut, mutta apteekkarin tuvan piipusta kohoaa varovainen harmaa savukiehkura teräksen harmaalle taivaalle. Kaisa puhaltaa kipinöihin happea ja saa sytykkeet liekkeihin helposti. Hän laittaa pannun tulelle ja puuroveden pataan. Vesi porstuan kiulussa on sulaa, vaikkakin jäätävä. Kaisa pirskottaa vettä kasvoilleen ja kuivailee käsiään ja kasvojaan helmaansa. Oven rauosta porstupaan puikahtaa kissa. Kaisa nykäisee oven kiinni ja huomaa sivusilmällä Helmenkalastajan nyytteineen katoavan nurkan taakse. Menköön rauhassa, tuumii Kaisa, vaikka tietää ettei apteekkari välittäisi yöllisestä vieraasta lampolassa, jos tuosta tietäisi.
Kaisa ei ole pitänyt asianaan apteekkarille asiaa valaista.

Vesi kiehuu pannussa, Kaisa heittää kahvijauhot pannuun ja vahtii tarkasti, ettei kahvi kuohu yli. Sitten hän nostaa pannun tulilta pois ja antaa rauhassa laskeutua ennen päivän parasta hetkeä. Aamukahvia. Vai onko noinkaan? Josko se päivän paras hetki onkin iltaisin, kun työt täällä apteekkarilla ja Nauravassa Aasissa on tehty, ja hän saa oikaista pellavaisessaan apteekkarin kamfertilta tuoksuvaan kylkeen. Kaisa jää pohtimaan onneaan, kuinka hän näin ikäihmisenä löysi itselleen kumppanin.

Kaisa on syntyjään rautaporilainen. Nuorena hänellä oli mies, kalastaja Johannes, ja heillä oli sataman kupeessa tupa. Kaisa pyykkäsi rautaporilaisten, apteekkarinkin, pyykit ja Johannes kulki kalassa. Heille Luoja soi kaksi poikaa, joista vanhin on nyt opettajana pääkaupungissa ja nuorempi tippui jäihin vuosi isänsä poismenon jälkeen. Kaisa muistaa yksin jäämisen kauhun meren otettua Johanneksen omakseen, ja sitten meni vielä Aatoskin. Onneksi hän oli terve ja jaksoi tehdä työtä. Onneksi olivat rautaporilaiset, jotka pitivät huolen omistaan. Kaisa autteli, ketä milloinkin aina kun osasi pyykkäyksen ohessa. Sitten kädet menivät sellaiseen kuntoon, ettei niillä enää lipeää keitetty ja pyykkejä merivedessä huuhdottu. Silloinkin apu löytyi ja Kaisa pystyi maksamaan Aleksin opistoon saakka  ja tämä halusi lukea. Nyt on poika omillaan. Eivät Kaisa ja apteekkari, Ilmari, aviossa olleet, ei. Elävät vain rinnatusten susiparina. Alkuun Kaisa kulki tuvallaan, mutta kun Rautaporiin tuli Henriikka apua kaivaten, tarjosi Kaisa tupaansa tälle ja muutti apteekkarin tuvan sivustavedettävään, "...jotta pääsi helposti apteekkarin askaret hoidettuaan avuksi Rosalindalle kapakkaan" tai näin asia kysyjille kerrottiin. Viisaammat ja tietävämmät olivat hiljaa ja ovat yhä. Järjestely on hyvä ja sopii kaikille. Aleksillekin, jolle Ilmari on kuin isänkorvike.

Kaisa nostaa kupit pöytään, leikkaa muutaman siivun ruisleipää ja silavaa viereen ja lappaa puuron lautaselle. Ilmari könyää tupaan työntäen paitaa housuun, kulkee tuvan poikki ja koskettaa ohimennessään Kaisaa käsivarteen "Huomenta", jatkaa kulkuaan pihan perälle. Kaisa kaataa kahvit kuppeihin ja katselee, miten kesykorppi hyppii torilla sinne tänne. 

Helmenkalastaja 4/RP

Helmenkalastaja 7/RP

Helmenkalastaja oikaisee ryhtinsä, kun kapakan säppi kalahtaa paikalleen. Humala haihtuu, jos se koskaan totta olikaan. Ukko on liki kuusikymppinen, rahjus, "laitapuolen kulkija", Harmiton Hullu. Kuinka väärässä ihmiset voivat ollakaan? Tai kuinka sokeita? Helmenkalastaja nostaa selkäänsä nyytin Nauravan Aasin nurkalle jättämänsä ja rapsuttaa ohimennessään lätissään öhisevää karjua. Tämän yön hän yöpyy apteekkarin lampolassa ja vain siksi, että haluaa olla rauhassa. Pappilan emännöitsijän hyväntekeväisyys on toisinaan liikaa.

Helmenkalastajan liukuessa lampolaan lampaat määkivät tervehdyksensä ja vastaan hulmahtaa lannan ja ruohon tuoksu, piika on kantanut tuoretta heinää lampolaan. Mistä lie löytänytkään? Helmenkalastaja on lampaille tuttu yövieras eikä aiheuta sen suurempaa hämminkiä. Lampaat asettuvat aloilleen, kuten Helmenkalastajakin. Hän kaivaa nyytistään villakangasvilti ja tikun, jolla hänellä on tapana kaivella hampaansa puhtaiksi ja kiiltäviksi - kuin helmet. Hän kaivautuu vilttiin käärittynä, tikkusuussa pehkuihin ja huomaa pohtivansa Rosalindaa, rehevää, iloluontoista Rosalindaa. Helmenkalastaja tietää Rosalindan ylellisestä tavasta, kuumasta kylvystä päivän päätteeksi. Tänään oli ilmassa syksyn ja meren lisäksi tuoksunut aavistus rauhoittavaa vaniljaa.

Helmenkalatastaja muistaa, kuinka Rosalinda tuli Rautaporiin. Rosalinda oli tuolloin kovin nuori, oikeastaan lapsi vasta. Kalpea, kalmankalpea ja langanlaiha. Tyttö etsi työtä ja sellaisen sai kapakoitsijalta, Kallelta. Kalle oli jo tuolloin iällä oleva, parhaat päivänsä nähnyt, pyylevä ja lapseton mies, mutta viisas ja kiltti. kovin kiltti. Kalle löysi tytölle työtä kapakastaan ja paikan omasta elämästään, kun kävi ilmi, että tämä keskenkasvuinen nälkiintynyt tyttönen oli pieniin päin. Pari vihittiin  kaikessa hiljaisuudessa kahden todistajan läsnäolessa. Turha kai sanoakaan, todistaja eukkojen paheksuneen liittoa. Kumpaa enemmän - irstaana pitämäänsä vanhaa miestä, joka nai lapsen vai tytönheilakkaa, joka pyrki käsiksi kapakoitsijan rahoihin.

Vihkiminen 8/RP

Aikanaan Rosalindan synnytyksen aika tuli. Synnytys oli vaikea, lapsi syntyi kuolleena ja huonosti oli käydä Rosalindankin. Sen jälkeen vain Kallen kiltteys ja lempeys hoitivat rikkoutuneen lapsen kuntoon. Isällistä lämpöä Kallella riitti nuorelle suojatilleen. Rosalinda ja Kalle - he eivät piitanneet kaupunkilaisten pahoista puheista ja ajastaan kaupunkilaiset väsyivät puheisiin. Ja seurasi lähes kaksikymmentä seesteistä vuotta. Kunnes Kalle sairastui ja kuoli. Ja Rosalinda jäi yksin Nauravaan Aasiin. Miten paljon Rosalinda itki? Miten suri miestään? sitä ei edes Helmenkalastaja tiennyt...


Rautaportin valot ovat sammuneet. Taivaalla tuikkivat tähdet ja majakan valo kiitää pitkin taivasta. Lamposta kuuluu tasainen kuorsaus.

Naurava Aasi 3/RP

Naurava Aasi 3/RP (varattu)

Tuuli vinguttaa rautakylttiä, joka toivottaa kulkijan tervetulleeksi Nauravaan Aasiin. Mereltä käy puuskittainen tuuli. Kylmänä ja kosteana se  käy luihin ja ytimiin asti niinkuin monesti tähän aikaan vuodesta.

Rosalinda 4/RP

Rosalinda kippaa laskiämpärin sisällön Mustalle Joonakselle, joka röhkii tyytyväisenä kiitoksensa.
Vähemmän tyytyväisenä örähtää "Hyvät yöt" illan viimeinen asiakas, Helmenkalastaja, kun Rosalinda herättää tämän kotimatkalle. Ukonrahjus nostelee housujaan, huojahtelee hieman kävellessään ulos yöhön.

Musta Joonas 5/RP

Helmenkalastajan mentyä matkoihinsa Rosalinda vetää ikkunaluukut kiinni yöllisen syysmyrskyn varalta, laittaa oven säppiinja sammuttaa viimeisen lyhydyn. Naurava Aasi sulkee ovensa. Rosalinda huokaa, ryhti lysähtää ja hymy sulaa pois. Puuhakas kapakoitsija katoaa ja takatilan asuntoon astuu elämää nähnyt kolmikymppinen nainen.

Kylvyssä 6/RP

Kaisa on täyttänyt ammeen kiehuvalla vedellä ennen kotiin lähtöään. Nyt vesi on sopivan lämmintä. Rosalinda heittää kylpysuolaa veteen, tiputtaa vaatteensa kasaan lattialle. Upottaa itsensä tuoksuvaan veteen ja sulkee silmänsä. Tässä hän nyt on viimeinkin. Suru ei syö enää sisintä. Ei niin kovaa. Itsenäinen, terve ja itsellinen. Mitä seuraavaksi? Tässäkö kaikki? huomaa Rosalinda pohtivansa.

Majakanvartija 2/RP

Majakanvartija 2/RP

Nils - se on hänen nimensä, vaikkei sitä moni rautaporilainen edes tiedä - on asunut  majakkaa jo 7 vuotta. Pitävät häntä erakkona ja antavat olla rauhassa, silloinkin kun hän käy Nauravassa Aasissa kaatamassa kurkkuunsa tuopillisen tai kaksi - ei koskaan enempää. Se sopii Nilsille hyvin. Hän viihtyy omassa seurassaan. Hiljalleen hän on laittanut majakkaa kuntoon ja huomaa pitävänsä sitä omanaan. Hän tietää kaupunkilaisten yhä toisinaan pohtivan, mistä hän tuli tai miksi, mutta ovat niin kiinni omissa asioissaan, etteivät jaksa nähdä vaivaa ottaakseen asiasta selvää. Näin Nils toivoo asioiden jatkossakin olevan. Koko kaupungissa on vain yksi ihminen, jota asia voisi kiinostaa enemmänkin, mutta Nils on pitänyt huolen siitä, ettei nainen edes tiedä hänen olevan täällä. Nilsin katse karkaa kuin salaa mantereelle pieneen tupaan, jonka piipusta nousee savuvana syksyiselle taivaalle.

Tervetula Rautaporiin! 1/PR

Rautapori 1/RP

Se on tavallinen merenrantakaupunki, ei juuri kirkonkylää suurempi. Pieni satama, jonka ääreelle rakennukset ovat kerääntyneet yhteen kuin toisistaan turvaa hakien.  Pieni aukio kirkon kupeessa toimittaa torin virkaa. Sen ympäriltä löytyy sekatavarakauppa, apteekkarin putiikki ja kaiken paheenpesä, Naurava Aasi. Töllit ja torpat, varastot ja talot tupineen on viskottu saunnaiseksi sekamelskaksi sinne tänne. Rautapori on varsin mahtipontinen nimi tälle kaupunkipahaselle. Nimensä kaupunki on saanut linnalta. Rautaparonin linna seisoo taustalla, kaiken takana, kauempana ja olemassa ololtaan niin vahvana, että sen varjo heijastuu pienimpäänkin tupaan.

Tervetuloa Rautaporiin!