Apteekkari 6/RP

Mirri 10/RP

Syyskoleasta aamuilmasta iho kananlihalla apteekkari kolisteli porstuaan ja kahmaisi syliinsä Mirrin, kellankirjavan kissansa. Kissa sylissään hän seisoo hetken tuvan ikkunan edessä ja miettii omiaan. Kaisa on laittanut aamupalasta pöytään ja kahvi tuoksuu vahvana nenään.

Apteekkari istuu pöytään Kaisaa vastapäätä, kuuntelee tämän tasaista, rauhallista ääntä ja katsoo rakkaansa kasvoja. Huomaamattaan apteekkarin ajatus karkaa ajassa taaksepäin. Apteekkari muistaa vielä hyvin, miten tapasi Kaisan kauan sitten juuri pätevöityneenä apteekkarina - ja rakastui. Mutta hän oli tuolloin ujo ja arka, hiljainen ja vetäytyväkin. Kaisa sen sijaan oli kaunis sinisilmäinen nuorinainen, joka äitinsä rinnalla pyykkäsi koko kylän pyykit ja jota - ainakin puheiden mukaan - havitteli omakseen puolet rautaporin nuorista miehistä. Ilmari ei tohtinut sanoa mitään omista tunteistaan, eikä juuri muustakaan. Katseli vain kaunista Kaisaa. Eikä hänen tarvinnut katsella kauaakaan oivaltaakseen, ettei Kaisalla riittänyt silmiä - tai sydäntä - muille kuin Holman Johannekselle. Komealle, salskealle Johannekselle, jonka iloinen luonne ja pilapuheet eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Johanneksesta oli mahdoton olla pitämättä. Jos joku apua tarvitsi, Johannes auttoi pyytettömästi, aina - eikä koskaan odottanut vastapalvelusta.

Aikanaan Kaisa ja Johannes vihittiin ja pojat syntyivät. Ilmari piti apteekkiaan ja poikkesi toisinaan kahville tuoden eukalyptusmellejä pojille. Hän piti Johanneksesta ja oli onnellinen Kaisan onnen vuoksi. Suru Johanneksen kuoleman vuoksi vihlaisi äkisti Ilmarin rintaa. Hän muisti hyvin senkin, kuinka onneton Kaisa oli Johanneksen kuoltua. Suru oli syvä ja kuoleman lopullisuutta oli vaikea hyväksyä, koska Johanneksen ruumista ei löytynyt koskaan. Ei syksyllä myrskyjen laannuttua eikä kevätkään tuonut miestä rantaan. Ei se ole mitenkään tavatona, kun Meri ottaa omansa. Kaisa jäi yksin kahden pienen pojan kanssa. Aleksi oli juuri koulun aloittanut pojankossu ja joutui kasvamaan aikuiseksi yhdessä yössä. Aatos oli vasta kolme eikä neljää ehtinyt täyttääkään. Tippui rassukka jäihin maaliskuun alussa. Kukaan ei tiennyt, miksi lapsi oli huonolle jäälle lähtenyt - ikänsä rannikolla kasvanut.

"Penni ajatuksistasi", Kaisa napauttaa ja Ilmari havahtuu ajatuksistaan. Kaisa hymähtää ja lykkää eväskäärön Ilmaria kohti. "Palasta lounaaksi", hän sanoo. Ilmari kiittää hymyillen ja menee kammariin pukemaan vaatteet ylleen.

Apteekkari 11/RP

 Kaulus ja kalvosimet silitettyinä ja tärkättyinä. Tummapuku päällä, harventunut tukka siististi kammattuna apteekkari asettuu pöytänsä taakse tarkistelemaan hieman huolestuneena varastoaan, mutta ajatukset karkaavat vieläkin Kaisan menetysten tummaksi värjäämään menneisyyteen. Kaisa oli Aatoksen hukkumisen jälkeen kalpea varjo entisestään, laihtui ja kävi hiljaiseksi. Hetken Ilmari arveli naisen menevän miehensä perässä, mutta aika levitti hiljalleen salvaansa tulehtuneimpienkin muistojen päälle. Työtä Kaisa teki armotta ja opetti Aleksin juoksemaan asioillaan. Ilmari pyysi Kaisaa huolehtimaan  taloudestaan jo ennekuin pyykinpesu loppui. Siitä se hiljalleen virisi heidän välilleen, lämpö ja toveruus. Rakkaudesta ei koskaan kumpikaan puhunut. Mahtoiko Kaisa edes tietää Ilmarin nuoruusvuosien tunteiden palosta?